Enpä olisi osannut tuolloin 30 vuotta sitten aavistaa, että minulla on joskus näin ihana perhe (tämän kuvan on poikani piirtänyt muutama vuosi takaperin,

vauva on lisätty jokin aika sitten:)).

Minulla oli turvallinen ja ihana koti, äiti ja isä joille olin (ja olen tietysti edelleen) tärkeä. Sain matkustella paljon heidän kanssaan ja vaikka en pidäkään sitä onnellisen lapsuuden edellytyksenä, toi se paljon iloa ja ymmärrystäkin elämästä ja maailman ihmeellisyydestä, kauneudesta. Meillä oli tavallinen perhe, turvallinen ympäristö kasvaa. Sain tukea asioissa, jotka olivat minulle tärkeitä. Sain soittaa ja laulaa syrämmeni pohjasta (en muista että koskaan olisi kielletty ja olen musisoinut PALJON) - paitsi joskus, kun asuimme autokoulun yläkerrassa ja jos siellä oli opetustunti meneillään, niin ei saanut soittaa. Painoin usein korvan olohuoneen lattiaan ja kuuntelin mitä alakerrassa tapahtui, voinko soittaa pianoa:) Ja paljon soitettiin ja laulettiin yhdessäkin perheenä. Äiti yleensä lauloi toista ääntä ja me isän kanssa yritettiin pysyä perusäänessä.

Meillä oli aina koira. Ja kun koirasta aika jätti niin hankittin kohta pian uusi koira - vaikka luopuminen oli tuskallista ja muistan surreeni lapsuudessa kaksi kertaa koiran vuoksi. Ja muistan ne surun päivät todella elävästi, niin kovaa oli luopua lemmikkiystävistään. Maltankoira ja vehnäterrieri, Dandy ja Nöpö - lapsuuteni karvakuonot. Maltankoira kuoli vanhuuteen, muistaakseni 13 -vuotiaana ja vehnäterrieri jäi auton alle. Hui, miten me surtiin, kun niistä piti luopua. Mutta kuitenkin nuo koirat antoivat lapsuuteeni ja nuoruuteeni paljon iloa!

Ja meillä kävi paljon vieraita. Ja aina oli ovet auki tulla ystäville ja vieraammillekin. Monena, monena iltana olen nukahtanut isän kainaloon olohuoneen sohvalle puheensorinaan, masussa äidin leipomaa pullaa. Ja sitten on isä tai äiti vienyt hellästi omaan sänkyyn nukkumaan.

Ja monena yönä, jo aika isonakin sain tulla äidin ja isän viereen nukkumaan, kun pelotti ja mielikuvitus laukkasi.

Luotin äitiini, ei tarvinnut lukita päiväkirjaa, koska tiesin että kotona sitä ei kukaan kurki. Äidin kanssa höpsöteltiin, naurettiin paljon. Ja äiti kantoi minulle ison kasan kirjoja kirjastosta, kun olin kuumeessa. Ja haki kaupasta esimerkiksi paprikaa, kun mikään muu ei maistunut pikkupotilaalle. Paloi sen pieniksi palasiksi yöpöydälle sängyn viereen. ja luki kirjaa, kun ei potilas jaksanut.

Ja äiti otti minut aina mukaansa jos halusin lähteä esimerkiksi kyläilemään hänen kanssaan. En ollut koskaan "tiellä" tai vaivana.

Ja kyllähän meillä suututtiinkin, mutta myös pyydettiin anteeksi. Ja muistan, miten se tuntui tärkeältä, kun isä antoi äidille suukon jonnekin lähtiessään. Se oli niin turvallista.

Isä jaksoi opastaa matikanlaskuissa kerta toisensa jälkeen, enkä muista hänen koskaan hermostuneen - vaikka olin tosi surkea matikassa. Muistan senkin, kun sain kerran HURJAN huonon numeron, melkeinpä huonoimman mitä voi olla, matikan kokeesta ja arasti sen kokeen isälle näytin. Ja isän ilmekään ei värähtänyt, ei torumisen merkkiäkään.

Isä luki minulle paljon ja kun opin itse lukemaan luin valtavasti. Kannoin "lainastosta" paljon kirjoja. Mutta tärkein kirja meillä oli Raamattu. Sitä luettiin paljon. Ja Ikuisia kertomuksia -kirjasarjaa on luettu hurjasti. Miten ne kuvat taivaasta olikin piirretty niin, että niitä olisi ihaillut vaikka kuinka kauan. Ja isä kertoi paljon taivaasta minulle. Yhdessä mietittiin, mitä kaikkea kivaa siellä on:)

Siitä lapsuudesta oli hyvä ponnistaa. Ja nyt minulla on oma perhe. Miten haluaisinkaan olla hyvä äiti. Haluaisin, että tämä koti on sellainen kasvualusta omille lapsilleni mistä on hyvä ponnistaa elämään. Saa olla juuri se mikä on - ei tarvitse olla sen enempää, mutta ei myöskään vähempää.

Ja mikään ei ole turvallisempaa, kuin rakastava koti, jossa usko Jeesukseen on totta ja arkipäivää. Onneksi on Isot kädet meidänkin perheen alla - siinä saadaan vanhempina levätä ja rakastaa.