Pihassa seisoo tytön puuhevonen, isän tekemä - kyllä sitä on hoidettu ja monta peninkulmaa ratsastettu! Miten pienestä lapsi voi tulla onnelliseksi. Ei sen tarvitse olla kallista ja upeaa, riittää kun vanhempi antaa ajastaan yhteiseen tekemiseen.
Tätä heppaa tyttö ja isä yhdessä suunnittelivat ja tekivät. Se muuttuu ihan oikeaksi kun istuu selkään ja antaa mielikuvitukselle siivet:)
Tein omalle tytölle piiiitkät säärystimet hänen toivomuksestaan. Lanka on erikoisen väristä, vihreäviolettia - karmea yhdistelmä, mutta juuri siksi niin söpö!
Pilvinen, harmaa päivä - ei kunnon talvi, mutta ei enää värikäs syksykään. Flunssa väsyttää, repii jäseniä. Laitan monta kynttilää palamaan. Kääriydyn lämpöiseen vilttiin sohvannurkkaan mukavan kirjan kanssa. Kissa kehrää vieressä.
Lupa olla vaan ja levätä, kiireisen viikon jälkeen.
Pieniä varpaita, märkiä vaippoja, kuolapisaroita,
harmin kyyneleitä, riemun kiljahduksia, mieletöntä meteliä, muovailuvahaa sukan pohjassa, märkiä halauksia, hyssyttelyä, lohduttamista, aamuyön tunteina perunoiden kuorimista, lattialla konttimista, onnellisia hymyjä -ja välillä tunne siitä, ettei ole tarpeeksi käsiä tehdä kaikkea sitä mitä pitäisi. Sitä tämä työ tuntuu olevan, ihan aitoa arkista touhua ja todella haasteellista. Voisin jopa sanoa, että paljon haasteellisempaa kuin työni sairaanhoitajana oli. Mutta miten omia ihania persoonia lapset ovat ja näyttävät tunteensa välittömästi - palaute tulee heti:) Ja mikä energiamäärä - iltaisin kaadun puolikuolleena sänkyyn ja nukun kuin tukki. Organisointikykyni (jota minulla ei oikeastaan ole) kyllä joutuu koetukselle, kun pienin on todella pieni ja isoimmat taas jo kohta eskarilaisia ja vaativat aivan erilaista toimintaa. Toivottavasti lapset kuitenkin kokevat olonsa hyväksi meillä ja pystyn huomioimaan jokaisen riittävän hyvin. Sekä myös omat lapseni, jotka tarvitsevat myös paljon äitiä äitinä - ei hoitotätinä...
En ole ennemmin tajunnutkaan, miten hauskaa on ottaa kuvia - tämän blogin myötä olen alkanut katsoa asioita välillä kuin "kameran läpi" ja huomaan pysähtyväni katsomaan jotain ihan tavallista ja arkistakin ympärilläni miettien, miltä se näyttäisi kuvassa. Ja yhä useammin huomaan harmittelevani, kun ei ole kameraa taskussa.
...sinua vielä enemmän kuin 15 vuotta sitten seisoessani vierelläsi alttarin edessä. En tuntenut sinua silloin juuri lainkaan - mutta en tunne vieläkään kokonaan. Ei se aina ole niin helppoa ollut - mutta hankalissakin vaiheissa olen saanut luottaa siihen että pysyt vierelläni.
...kun saa olla ulkona lasten kanssa aurinkoisena lokakuun päivänä. Oli kirpeä pakkaspäivä, jäätynyt luonto kimmelsi ja posket tulivat punaisiksi ompuiksi.
Siitä on jo yli kolme vuotta, kun oltiin tässä vaiheessa - kuinka aika onkaan mennyt nopeasti. Talo on jo nähnyt elämää ja uutuudenkiilto on hävinnyt. Lapset ovat kasvaneet hurjasti. On tapahtunut paljon asioita ja tuntuu että siitä kun teimme omaa kotia on jo ikuisuus ja kuitenkin kuin se olisi ollut juuri äsken.
Koti on minulle tärkeä paikka, se on täynnä jälkiä elämästä - meidän elämästämme. Sitä on rakennettu rakkaudella, siihen on käytetty suunnaton määrä tunteja ja ajatuksia.
... teemme näistä kauniin aidan! Olin ikionnellinen, kun sain nämä heinäseipäät isoisovanhempieni vanhasta kodista. En tiedä mistä syystä, mutta pidän tosi paljon vanhoista tavaroista, huonekaluista ym. Ullakolla on kunnostamista vailla oleva vanha voikirnu, josta varmasti tulisi ihana - mutta pienissäkin esineissä on iso työ. Äidiltäni sain upean ison vanhan maitohinkin ja makuuhuoneessa on ehkä isoisoisäni aikanaan taitavasti tekemä tiinu. Sen hajotimme toissakesänä osiin, pesimme, kokosimme ja maalasimme (en osaa kunnostaa tavaroita "oikeaoppisesti", mutta haluan kuitenkin että niissä näkyy vanhuus ja takana olevat vuosikymmenet).
Sain nämä tossut hetkessä valmiiksi kaksinkertaisesta langasta isolla koukulla. Ihanan lämpöiset! Näitä olisi kiva tehdä vaikka joululahjaksi, vaikka taitaa jo läheiset olla kyllästyneitä sukkiin ja töppösiin :)
